Mitä nostaisit merkittävimmiksi asioiksi pitkällä korisurallasi?
Suomen mestaruuden voittaminen nousee ykkösenä mieleen. Se oli tapahtumana niin iso asia joukkueelle, seuralle ja Äänekoskelle. Yksittäisiä voittoja tai hetkiä on vaikea nostaa esille 40 vuoden valmentajauralta. Muistan, kun aikanaan C-tyttöjä valmentaessani Pajulahdessa, voitimme Suomen mestaruuden ja meteli oli niin kova, että meitä jopa tultiin hiljentämään juhliessamme.
Nousu SM-sarjaan 1996 oli uskomaton juttu ja paluu Äänekoskelle bussilla ikimuistoinen. Pihalla oli tulet ja ihmiset odottivat joukolla meitä, kun saavuimme Helsingistä. Sitten pääsimmekin jo toisena pääsarjakautena finaaleihin ja innoissamme sovimme koko joukkue tulevamme Liikuntatalolle tunti ja vartti ennen pelin alkua. Saapuessamme katsomo oli tällöin jo aivan täynnä. Oli upea fiilis. Useana vuonna liput myytiin aina hetkessä loppuun. Tuosta huomaa, kuinka iso äänekoskelainen yhteisö oli mukana.
Muistan toki niitäkin hetkiä, joita ei tahtoisi muistaa, kun olen katkeran tappion jälkeen itkenyt Äänekosken Liikuntatalon takapihalla pitkään.
Koripallo onkin antanut minulle hirvittävästi elämän kokemuksia. Ääripäitä surusta suureen iloon. Näitä kokemuksia ei ilman urheilua ole helppo saavuttaa. Kaikkia yhteisiä matkoja ja yhdessä jaettuja muistoja, sekä tunteita, ei voi mitenkään listata, ne ovat kaikki taltioituneet syvälle sydämeen.
Mikä sinut on saanut valmentamaan noin mittavan aikajakson?
Alkuun kieltäydyin valmentamisesta, kun minua pelatessani kysyttiin avuksi. Se ei minua kiinnostanut, mutta viimein sovin auttavani valmentajana kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta vaihtui 40 vuodeksi. Ensimmäinen peli päättyi noin 100-0, jota valmensin. Jossain vaiheessa minulla oli jopa kolme juniorijoukkuetta ja naisten joukkue valmennettavana saman aikaisesti.
Koripallo ja valmentaminen on minulle henki ja elämä. Ihmiset ympärillä ja kilpailun tuoma jännitys. Oman mielenkiintonsa tuo se, kun lähdetään jenkkiä hakemaan lentoasemalta; onko pelaaja sitä mitä on sovittu. Kenya Robinson oli mielestäni kamalan ärsyttävä pelaaja vastustajana, ja aina odotin, että hän ei tulisi sarjaan takaisin. Eräänä kautena sitten seurajohtomme painosti meitä ottamaan Kenyan, kun hän vapautui Nokialta 2002 ja mulkoilimme toisiamme sopimustakin tehdessämme. Meistä tuli kuitenkin valtavan hyvät ystävät ja täytyy sanoa, että erilaiset ihmiset ympärilläni ovat valmentamisen yksi tärkeimmistä motiiveista.
Monta kertaa oli minulla mahdollisuus lähteä ulkomaillekin, perhesuhteet saivat minut kuitenkin jäämään aina Suomeen. Nyt poltetta siihen ei enää ole.
Ketkä on merkittävimmät henkilöt sinun korisurallasi?
Elina Piispanen on yksi aikanaan merkittävästi minuun vaikuttanut henkilö. Hän järjesti leirejä ja mahdollisuuksia erityisesti naiskoripalloa edistäen. Valmentajistakin muodostui yhteisöllinen ryhmä. Toisena mainitsisin Kenya Robinsonin, joka 14 vuoden aikana vahvistuksena toi esimerkillisyyttä aina harjoituksiin ja nuortenkin harjoitteluun. Hän oli todellinen ammattilainen aina joka tilanteessa.
Kolmanneksi nostaisin ikipuurtaja Sanna Jämsenin, jota arvostan kovasti. Hän oli aina kova työntekijä joukkueessa ja esimerkillinen pelaaja. Olen onnellinen, että olen saanut olla hänen valmentajansa.
Mitä ajatuksia herätti Hall of Fame-kunniagalleriaan pääsy vuonna 2020?
En meinannut uskoa, että vanha naisenkäppyrä Äänekoskelta pääsi noin arvostettuun joukkoon. Arvostan todella korkealle ja niin näyttävät muutkin tekevät, sillä monet ovat tulleet onnittelemaan. Asialla on monille merkitystä.
Koripallo merkitsi elämässäni kaikkea todella pitkään. Kipinä on hiukan vähentynyt, mutta edelleen on mukava olla koripallon kanssa tekemisissä. Jonkin perinnön olen selvästikin onnistunut jättämään lajiimme, kun minut arvostettiin Hall of Fameen, siitä olen ylpeä.