Osa 9

Liian moni asia on pielessä. Saija Leini ei saanut mieltään rauhoittumaan. Onko Jonne Tolonen todella kuollut vai pelataanko tässä vieläkin kovempaa leikkiä kuin kukaan osaa edes kuvitella? Mitä kaikkea liittyy kadonneen pallon tarinaan ja ennen muuta – keitä?

Liian moni asia on pielessä. Saija Leini ei saanut mieltään rauhoittumaan. Onko Jonne Tolonen todella kuollut vai pelataanko tässä vieläkin kovempaa leikkiä kuin kukaan osaa edes kuvitella? Mitä kaikkea liittyy kadonneen pallon tarinaan ja ennen muuta – keitä?

Saija Leini pyöritteli asioita mutta sen sijaan että palapeliin olisi muodostunut kehys, tuntui että paloja tuli kaiken aikaa lisää ja mikä pahinta: niitä puuttui. Ajatukset kulkivat spiraalimaista kehää. Askeleet johdattivat kerta toisensa jälkeen umpikujaan. Kellon lähestyä puoltayötä alkoi myös miete liian lyhyistä yöunista vaivata. Ehkä vielä kupillinen vihreää teetä, ripaus hunajaa, tippa sitruunan mehua, pari korppua ja sohvalle huovan alle.

Ajatustyön rauhoittamiseksi Saija Leini selasi Yle Areenan tarjontaa ja päätyi erään suosikkinsa Kurt Wallanderin seuraan. Mieleen nousivat monet matkat, joita hän oli tehnyt kuulujen rikostutkijoiden jäljillä. Henning Mankellin kuvausten pohjalta Ystadissa, Mariagatanilla ja rautatieaseman seudulla. Keväisen meren tuoksu, hiekkarannan dyynit, silakkaleivät, rantahuvilat - ne kaikki olivat Mankellin avulla tulleet tutuiksi. Kaipaus Skåneen iski.

Sitten Saija Leini havahtui. Miten Wallander olisi lähestynyt älypallon ongelmaa, miten Mankell olisi kirjoittanut tarinaa eteenpäin, olisiko hän osannut olla liikaa pohtimatta mahdollisten rikosten suhdetta koripalloon.

Vireys nousi. Väsymys oli tipotiessään. Hän koki pääsevänsä pois muutaman mietteen noidankehästä ja antoi ajatusten vaeltaa.

Mitä tästä kaikesta mahtaisi miettiä vanha herrasmiesetsivä Hercule Poirot, jonka aivoituksia Agatha Christie kirjasi 33 romaanin ja 56 novellin verran. Saija Leini tunsi, miten hänen vielä harmaat aivosolunsa ryhtyivät vastavallankumoukseen. Samalla mieleen nousivat muistot Lontoosta, jossa oli viettänyt lukuisia päiviä vaeltaen rikosten jäljillä. Viiltäjä Jackin murhakohteissa, Baker Streetillä Sherlock Holmesin museossa, Charterhousen aukiolla katsomassa Hercule Poirotin kuvitteellista asuintaloa Florin Courtia, tai siis Whitehaven Mansionia, kuten moni TV-sarjan kautta uskoo. Olipa James Bondin Dukes hotellin baarin Dry Maritinikin koettu.

Saija Leiniä hymyilytti kun hän muisteli miten aito Arthur Conan Doylen luoma Sherlock Holmes oli. Niin aito että lienee ainoa kuvitteellinen henkilö maailmassa, jolle on rakennettu museo, tai harvoja sellaisia, sillä toki muumit tai Disneyn hahmot muuttuvat eläviksi maailmoissaan.

Wallander jatkoi pohdintaansa TV-ruudussa ja Saija Leiniä alkoi nukuttaa. Asiat eivät pyörineet mielessä samalla tavalla muutamia tunteja aiemmin. Oli aika siirtyä vuoteeseen, makuuhuoneen mukavaa viileyteen, kevyen untuvapeiton alle.

Toisaalla tunnelmat olivat vakavat. Brain Ball -väen parissa unesta ei ollut tietoakaan. Tarkkaan valmistellut operaatiot eivät sujuneet miltään osin toivotusti. Kuluja oli kasautunut, firman julkisivu kunnossa mutta se tärkein, raha, fyrkka, fyffe, dollarit, tuntui valuvan käsistä, sulavan kuin jäätelö viisivuotiaan kädessä. Kaikki tuntui yhtä tahmealta.

Pahinta oli, että aina varma luottokumppani, sopivan johdateltava ja yksinkertainen Jouni Virta oli saattanut haistaa palaneen käryä. ”Olisi onnetonta jos hänkin rupeaisi kyselemään typeriä kysymyksiään”, kiroili Pekka Holtari ja kaatoi itselleen lasin pohjalle tilkan Kyrön mainiota tislettä. Samalla Holtari mietti, kuinka hän oli saattanut luottaa typeryksiin, joille oli antanut yhden tehtävän, yhden, eikä sekään tullut hoidettua. Samperi, olisi sanonut Petteri Petersen. Sen verran koripallohistoriaa Holtarikin osasi.

Tuuli vinkui Saija Leinin raollaan olevasta makuuhuoneen ikkunasta ja palautti hänen mieleensä Lontoon hotellien yleensä vetoiset huoneet. Joskus yksinkertaisen lasi ei eristänyt kylmyyttä lainkaan, ja jopa lumi saattoi kasautua kokolattiamatolle tilkitsemättömien ikkunoiden raoista, toki sulaen hetkessä punaisena hohkaavan patterin edessä. Niin oli myös sillä matkalla, jolla hän näki ToPo:sta tutuksi tulleen Eric Taylorin hassuttamassa vastustajiaan Crystal Palacessa. Jalkapalloa siellä on käynyt katsomassa kovin moni, koripalloa vain harva. Eikä Taylorin silloista seuraa London Towers edes enää ole.

Saija Leini päätti nousta ylös. Kahvia keittäessään hän tiesi selvemmin kuin kertaakaan, mistä lähtisi purkamaan kaikkea sitä, mitä muistikirjaan oli tarttunut. Tai oikeammin kaikkea sitä mitä siellä ei vielä ollut. Henning Mankell, Agatha Christie tai Sir Arthur Connan Doyle eivät ikinä olisi antaneet Wallanderin, Hercule Poirotin tai Sherlock Holmesin tyytyä itsestäänselvyyksiin. Ratkaisua piti osata hakea juuri sieltä, mistä sen alussa vähiten ajatteli löytyvän. Se oli yön tunteina tullut selväksi.

Saija Leini kaatoi kahvia mukiinsa ja laittoi kananmunan kiehuvaan veteen. Kuitenkin vain yhden, toisin kuin kuulu viiksekäs belgialainen, jolle päivän avaus ilman kahta millilleen saman kokoista munaa ei olisi vain kauhistus. Se olisi katastrofi. Saija Leiniä hymyilytti: myös parhaat olivat inhimillisiä kuten Poirot.

Pohtiessaan keneen ottaisi ensiksi yhteyttä Saija Leinin mieleen tuli lentoasema. Olisiko siellä joku kollega, jonka kautta saisi selvyyden kaikista, jotka pyrkivät maasta pois. Matkustajalistat sähköpostiin pyytämättä ja yllättäen eivät olisi pahitteeksi. Ainakin Brain Ball poikia pitäisi pitää silmällä, sellainen tunne oli. Niin viestivät harmaat aivosolut.

Sitten Saija Leini hätkähti. Brain Ball -poikien firman osoitteeksi oli kirjattu muistikirjaan Korkeavuorenkatu 16, jotain oli siis pahasti pielessä.