Osa 7

”Now we know. White boys cant fly. Can you?”

Saija Leini oli joutunut hyödyntämään kaksi vanhaa kiitollisuudenvelkaa, soittamaan yhdelle entiselle poikaystävälle jonka olisi paljon mieluummin unohtanut ja kuuntelemaan toista tuntia kiinnostusta teeskennellen omahyväisen helsinkiläisen käräjätuomarin aviollisia ongelmia ennen kuin oli saanut liimatuksi kasaan summittaisen kuvan siitä, mitä Jätkäsaaressa oli tapahtunut.

Kaikki oli ollut niin paljon helpompaa silloin, kun oli vielä ollut virkamerkki taskussa, Saija Leini ajatteli.

Onneksi naisen parhaat aseet eli mielistely ja tyhmäksi tekeytyminen olivat toimineet jälleen hyvin niin kuin ne toimivat miehiin melkein aina. Ja erityisen hyvin ne tuntuivat toimivan poliiseihin, sillä Saija Leinin entisistä työtovereista moni oli aika perinteinen suomalainen mies hyvässä, mutta myös pahassa. Siksi he olivat Saila Leinin bravuurinumeroille yhtä vastuskykyisiä kuin ihmiskunta koronavirukselle.

Mutta se kaikki oli ollut sen arvoista. Saija Leini ymmärsi, että vähäpätöisen tuntuisena alkaneesta katoamistapauksesta oli kasvamassa ainutlaatuinen tapahtumaketju koko suomalaisessa rikoshistoriassa.

Rakennusmiehet olivat aluksi luulleet hiekkakentän keskellä erottunutta tummaa hahmoa vaatekasaksi. Joku sekakäyttäjä oli vain käynyt penkomassa UFF:n keräysastiaa ja dumpannut ylimääräiset tekstiilit tontille, jolle oli kahdessa vuodessa nousemassa Etelän risti, yksi eteläisen Helsingin tasokkaimmin varustelluista asuinpilvenpiirtäjistä houkuttelemaan entisiä formulatähtiä, NHL-kiekkoilijoita ja muita joutilaita monimiljonäärejä, joita pormestari Max Friberg himoitsi pääkaupungin verokertymää kartuttamaan.

Valutyötä oli ehditty tehdä jo toista tuntia, kun yksi rakennusmiehistä, virolainen timpuri Tomas Marjamaa (Saija Leini tarkasti nimen muistiinpanoistaan) oli alkanut ajatella, että vaatemytyssä oli jotain luonnotonta ja mennyt katsomaan sitä lähempää.

”Jyrän alle”, Saija Leini luki koukeroisia muistiinpanojaan puhelinkeskustelusta paikalle ensin ehtineen vanhemman konstaapelin kanssa. Tarkkaan ottaen Leinin poliisikoulututtu oli tainnut kyllä kuvailla tilannetta tähän tapaan: ”V&%#u, se jätkä oli litteä kuin se olisi lanattu viiden tonnin maantiejyrällä!”, mutta Leini oli poiminut vuodatuksesta pelkät avainsanat.

Vainaja oli siirretty Ruskeasuon oikeuslääketieteen laitokselle tarkempia tutkimuksia varten, mutta ruumiin rakenteen (mitä siitä nyt voitiin päätellä) ja totta kai myös pelipaidan numeron valossa vaikutti todennäköiseltä, että se kuului kadonneelle koripalloilija Jonne Toloselle.

Lisäksi tontilta oli löytynyt pahasti rikkoutunut tumma kännykkä, joka saattoi liittyä tapaukseen tai sitten ei. Joka tapauksessa kännykkä oli nyt toimitettu Tikkurilaan, mikä tarkoitti sitä, että seuraavaksi Saija Leini joutuisi kaivamaan kännykästään vanhojen KRP-tuttujensa yhteystiedot, siis niiden, jotka olisivat sen lonkerojutun jälkeen vielä valmiita vastaamaan hänen puheluihinsa

Saija Leini avasi Mörkö-kissalle de luxe -tason lohihyytelön ja pusersi jääkaapista löytyneestä hanaviinipakkauksesta viimeiset roseen jämät viinilasiin. Sitten hän istuutui sohvalle käymään muistiinpanojaan läpi, alleviivasi joitain sanoja, ympyröi toisia ja piirteli sinne tänne suuria kysymysmerkkejä. Lopulta Leini kirjoitti erilliselle paperille kolme kysymystä:

1. Oliko vainaja Tolonen (vai haluttiinko meidän uskovan, että hän oli T.?!)

2. Miten vainaja oli joutunut kentälle?

3. Miksei vainajalla ollut kenkiä?

Saija Leini poimi puhelimensa ja mietti, voisiko vielä kasvattaa ennestäänkin mittavaa velkasaldoaan Ruskeasuon lihanleikkaajalle ja selasi samalla koneellisesti läpi Eliittipartneri-sivun hänelle tarjoamia toinen toistaan satumaisempia elämänkumppanitarjokkaita. Hän oli juuri päässyt ”Harmaantuneeseen Humanistiin”, joka kehui katselleensa elämänmenoa ”vähän Atlantin toiseltakin puolelta”, kun puhelimen viestipalvelusta kuului tuttu kilahdus. Nainen sipaisi näkyviin uudet viestit. Viestikentässä oli tummaviiksinen naurava emojinaama ja teksti:

”Now we know. White boys cant fly. Can you?”