Rikoskomisario Tanner pysäytti videon. Juttu oli selvä, siitä ei ollut epäilystäkään. Pirullinen kuvio.
Tanner istui työpöytänsä ääressä keskusrikospoliisin päämajassa Vantaan Jokiniemessä. Koppi oli samankokoinen kuin Sörnäisten vankilan sellit. Pöydällä oli tietokone ja sitä vastapäätä hylly lukuisine mappeineen.
Pikkusikari olisi maistunut, mutta hän oli lopettanut tavan kaksikymmentä vuotta sitten.
Tanner mietti vielä näyttöä. Ehkä tämä tarvitsi kuitenkin tunnustuksen. Hän katsoi vielä kerran Kotkan mysteeriottelun videon juuri ennen sähkökatkoa.
Saija Leini istui poliisivankilan kopissa oransseissa haalareissa. Yleensä krp säilytti pidätettyjä Vantaan poliisilaitoksella, mutta homeongelmien takia talo oli hylätty. Sinänsä paikalla ei ollut kiinniotetun kannalta merkitystä sillä kaikki poliisivankilat olivat samanlaisia: ahdas betoniseinäinen koppi, jossa oli pieni ikkuna katonrajassa ja betonisänky ohuella patjalla.
Edellinen vuorokausi oli mennyt sumussa. Hänet oli kolkattu Korkeavuorenkadulla ja viety Loimaalle pallotehtaalle. Isokokoinen mies oli astunut varastohuoneeseen ja kysynyt englanniksi oliko hän tehnyt valintansa. Seuraava havainto oli kirkas välähdys ja korvat lukkoon iskenyt pamahdus.
Muistikuvat mustiin pukeutuneista kypäräpäisistä miehistä olivat hajanaiset. Käskytys oli ollut kovaa. Kaiketi he olivat huutaneet poliisia ja käskeneet menemään maihin. Leini oli saanut hupun päähän ja päätynyt pakettiauton takaosaan. Sinisistä vilkuista nainen oli päätellyt sen olevan poliisimaija.
Mitä helvettiä? Poliisiaikoinaan Leini oli ollut usein kiinniottajan puolella, mutta nyt tilanne pelotti. Etenkin se, että häntä ei ollut vuorokauteen kuulusteltu. Leini tiesi mitä se merkitsi. Poliisilla ei ollut tarvetta siihen. He tiesivät kuvion muutenkin.
Koputus oli metallinen. Se syntyi kun sellin oveen naputettiin avaimella. Leini käänsi katseensa ovelle. Haalaripukuinen vartija nakkasi muovipussillisen vaatteita sisään. – Vaihda siviilit. Lähdet parinkymmenen minuutin päästä Kotkaan.
Rikoskomisario Tanner nautti kävellessään Karhuvuoren hallin ovista. Steveco Areena muka. Pyh, Tannerille tämä oli aina Karhuvuori – tosin vain yksi areena muiden joukossa.
Tanner astui ovesta sisään ja tervehti pitkänhuiskeaa poliisikollegaa Kotkasta. Raitanen oli ihmetellyt Tannerin outoa pyyntöä, mutta järjesti puitteet kuntoon. Rikoskomisario tarkisti vahtimestarin kopin ja sähkönjakelun pääkeskuksen. Hänen saamansa tiedot pitivät paikkansa.
Tanner asteli areenalle ja palasi hetkeksi muutaman kymmenen vuoden takaisiin tunnelmiin. Miestä hymyilytti. Olihan ne aikoja ja Kotka oli aina Kotka. Muistot piti asettaa taka-alalle ja keskittyä nykyhetkeen.
Asetelma kentällä oli se, minkä Tanner oli halunnut. Parin metrin levyinen skriini – samanlevyinen joita Marttila aikanaan asetteli – oli keskiympyrässä, mutta tähän sai heijastettua tietokoneesta kuvan. Vastapäätä oli kymmenen tuolia. Yksi pöytä oli asetettu sivummalle.
Poliisipartio toi käräjätuomari Pekkarisen halliin. Tanner selitti, että tilanne olisi poikkeuksellinen, mutta tosiasiassa kyse olisi vangitsemisistunnosta. Pekkarinen saisi päättää olisiko hän samaa mieltä komisarion kanssa. Hämmentynyt tuomari suostui.
Yksitellen tuolit areenan keskellä täyttyivät. Ensimmäisenä paikan sai poliisin saattama Saija Leini. Sitten tulivat Tom Kamisky ja Pekka Salmelainen sekä Leinin tutut Helinä Soikka ja lääkäri Marja Kervola. Aki Koivuvuonolle, koripalloliiton toimitusjohtajalle oli paikkansa. Brain Ballin omistajat Simo Heino, Kari Olenius ja Pekka Holtari tuotiin käsiraudoissa.
Viimeisenä tuoliin asettui Ylen toimittaja Jouni Virta. Muitakin kiinniotettuja oli, mutta Tanner halusi saliin keskeisimmät henkilöt. Kaksi eteläamerikkalaista miestä oli napattu lentokentältä.
Leini katseli ympärilleen ja kysyi. – Missä on Vallu Mäläskäinen?
– Niuvanniemessä. Ei kuulu tähän juttuun, Tanner vastasi. Rikoskomisario ei tietenkään voinut paljastaa jo pitkään koripallopiireissä toimineen peitemiehen todellista roolia poliisissa. Takareisivammat osuivat sopiviin hetkiin ja oudot hikikohtaukset selittivät Mäläskäisen paikallaolot tilanteissa, joissa hänen ei olisi pitänyt olla.
Koripalloliiton toimitusjohtaja Koivuvuono hymähti. – Luuletsä olevasi joku Hercule Poirot?
Komisario Tanner katsahti Koivuvuonoa katseella, joka jäädytti miehen. Onneksi vain kuvainnollisesti, koska muuten Tanner olisi joutunut itse syytteeseen murhasta.
– Jotain samaa meissä on, Tanner kuittasi vinosti hymyillen.
Kaikki kymmenen tajusivat tilanteen vakavuuden. Tanner naurahti äänettä. Hän oli kuin Henrik Dettman Hospitzin kattosalin treeneissä 80-luvulla. Hallin ruhtinas. No, sitä hän oli tietysti aina ollut Karhuvuoressa, Pohitullissa ja muuallakin. Mutta nyt oli kyse vakavammasta asiasta. Murhasta.
– Onko kenelläkään jotain kerrottavaa? Tanner kysyi. – Jos nyt kertoo asioita, niin se voidaan ottaa huomioon rangaistusta lyhentävänä seikkana?
Komisario huomasi kuinka Helinä Soikka ja lääkäri Marja Kervola vilkaisivat Leinin suuntaan. Tämän pään puisto olisi voinut mennä jotain toiselta poliisilta ohi. Älykoripallokolmikko tuijotti parkettia. Niin heidän pitikin.
– Mitä mä olen tehnyt? epätoivoiselta vaikuttava Yleisradion Virta kysyi.
– Olen katsonut selostuksiasi, Tanner totesi kylmästi.
– Ymmärrän, Virta totesi ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Kolme tuntia myöhemmin Kotkan poliisi saatteli yhä järkyttyneen Virran Helsingin bussiin. Tanner oli halunnut antaa toimittajalle opetuksen. Samalla Virta oli saanut toimittajanuransa kovimman skuupin.
Krp oli selvittänyt tapausta kuukausia. Mäläskäinen oli tuonut paljon tietoa, mutta Karhuvuoren tapahtumat olivat silti yllättäneet Tannerin.
– Muita tunnustajia? Tanner kysyi.
Edessä oli vain kivikasvoja Virtaa lukuun ottamatta.
– Katsotaan videota mistä kaikki tämä alkoi.
Valot hallissa hämärtyivät. Tanner painoi kannettavan välilyontiä. Kuva oli valmiiksi hidastettu.
– Hetket ennen sähkökatkoa, komisario selvensi.
Aikalisä oli päättynyt. Vierasjoukkueen pelaaja pompautti pelipalloa ennen sivurajan antamista. Siinä oli jotain vikaa. Tuomari oli samaa mieltä ja otti KTP:n penkin takana olleesta avonaisesta kassista pallon tilalle. Samalla kun sivurajasyöttö annettiin Jonne Tolonen näytti sekoavan.
Videolta näkyi viimeisenä tilanne, jossa vastustajan takamies pompautti palloa, mutta se ei noussut takaisin. Sen jälkeen sähköt katkesivat ja halli pimeni.
Tanner katsahti penkillä istuviin. – Onko jollain selitettävää?
Kaikki olivat vaiti. Tanner painoi taas tietokoneen nappia.
– Tämä video on raakamateriaalia hieman ennen tapahtumaa yhdestä kamerasta.
Fanien reaktioita tallentava kamera kuvasi yhtä katsomon sisäänkäyntiä. Saija Leinin tunnisti helposti.
– Areenan sähkökaappi on tuossa sisäänkäynnissä. Se on lukittu ja avain löytyy vahtimestarin toimistosta. Sen ovi on lukittu, mutta lukko on hallin valmistumisvuodelta 1974 eli helppo avata vaikka hiuspinnillä. Mutta mikä mielenkiintoisinta sähkökaapin avaimesta löytyi Saija Leinin sormenjälki.
– Mitä helvettiä tämä on? koripalloliiton Koivuvuono sai sanottua. Hän oli kuitenkin palkannut Leinin tekemään liitolle selvitykseen.
– Jos et halua tunnustaa osuuttasi, niin pysy vaiti, Tanner murahti Leinille.
Rikoskomisario Tanner vilkaisi pöytänsä takana istuvaa käräjätuomari Pekkarista.
– Videolta näkyy kuinka järkyttynyt Jonne Tolonen on tajutessaan, että tuomari otti pallon hänen kassistaan.
– Miksi? KTP:n valmentaja Tom Kaminsky kysyi.
Tanner hymähti. – Viimeinkin. Otin sinut ja Salmelaisen tähän sen takia. kun toivoin ainakin toisen osaavan kysyä jotain olennaista.
Rikoskomisario katsoi tuoleissaan vaikeana istuvia Saija Leinin ystäviä Helinä Soikkaa ja lääkäri Marja Kervolaa. – Teillä ei ole mitään sanottavaa? Voin muistuttaa, että tämä on murhatutkinta. Lääkäri Kervola?
– Mä kyllä…, lääkäri Mervola aloitti.
– Turpa kii, Saija Leini ärähti.
Tanner hymähti. – Ihan sama. Ehkä päädytte Hämeenlinnan naisvankilassa samaan selliin.
Kervolan ja Soikan suut loksahtivat auki.
– Teletiedot, kamerat ja silminnäkijöiden kuulustelut kertovat…, Tanner sanoi, muttei tietenkään paljastanut sitä mitä peitepelaaja Mäläskäinen oli kertonut. – … että Jonne Tolonen otti pallon itse ja pakeni hallista kaikessa pimeydessä.
Leinin rikoskumppani lääkäri Kervola oli onnistunut iskemään piikin Mäläskäiseen ennen kuin tämä sai Tolosen kiinni. Soikka oli kolmantena mukana peittelemässä toimia.
Kervolan pää putosi alas ja nainen sanoi itkuisella äänellä. – Myönnän että sekoitin kuvioita Saijan pyynnöstä, kun hän lupasi auttaa veloissani…
Tanner tiesi Kervolan ottaneen lukuisia pikavippejä talousongelmiinsa.
– … Mutta en ole tappanut ketään.
Tannerin olisi tehnyt mieli hymähtää. Hän oli viimeiset kaksikymmentä vuotta tehnyt töitä järjestäytyneen rikollisuuden parissa. Onneksi koripalloliitto ei ollut vajonnut aivan hiihtoliiton tasolle.
– Olemme seurannet kuviota siitä saakka, kun Kotkan satamaan kaksi viikkoa sitten tuli Brasiliasta kolmekymmentä koripalloa. Lähetys oli osoitettu Brain Ballille. Jos yrityksen liikevaihto on muutaman miljoonan miinuksella, niin lähetykset latinalaisesta Amerikasta kiinnostavat. Sitä paitsi on muutenkin outoa, että koripallotehdas tilaa ulkomailta palloja.
Tanner katsoi älypallofirman kolmikkoa. – Haluaako kukaan selittää?
Kaikki katsoivat edelleen parkettia.
– Voin jatkaa, rikoskomisario jatkoi. Helppoa murtaa kuin KTP:n puolustus aikanaan. Tulliselvitykset, yritysten tausta ja teletiedot todistivat tapahtumat. Hän näytti asiakirjoja tuomari Pekkariselle.
Tanner jatkoi kapellimestarina, jollainen hän oli ollut aina ollut niin Helsingin Urheilutalolla, Kisahallissa ja taas kerran Karhuvuoressa.
– Kilpailu alalla maailmassa on kovaa, eikä Brain Ball ole edes ainoa yritys alalla Suomessa. Brain Ballin idea oli hyvä, mutta kehitystyö söi varoja. Kuten videolta näitte, peliin otettu pallo ei pompannut. Miksi ei? Etelä-Amerikasta tuotujen pallojen sisällä oli ilman sijaan kokaiinia.
– Ei pidä paikkaansa, Brain Ballin Simo Heino sanoi ja muut yrittivät vakuutella samaa.
Tanner näytti videota Loimaan tehtaalla tehdystä takavarikosta. Kokakoripalloja oli kolmisenkymmentä.
Tuomari käänsi katseensa muistiinpanoihin ja kysyi. – Kuka murhasi Jonne Tolosen?
– Mä kerron…, Tanner ehti aloittaa, mutta Pekka Holtari, yksi omistajista, keskeytti.
– Helvetti, en nyt jaksa tätä hevonpaskaa enempää, Holtari tuhahti.
– Lopeta, Saija Leini ärähti väliin.
Rikoskomisario Tanner oli odottanut tätä.
Holtari jatkoi. – Älypallojen rahoitus loppui. Olimme niin lähellä läpimurtoa ja tarvitsimme vielä muutaman miljoonan pieniin säätöihin ohjelmistossa, mutta sijoittajien käsi kuivui. Ei saatu lainaa. Meillä oli kontaktit Etelä-Amerikkaan ja tilasimme pallolastin sieltä. Kokaiinista olisi saatu miljoonia. Sitten se meille pallotestejä tehnyt Tolonen äkkäsi kokapallot ja vohki yhden. Saija Leinin piti porukoineen jäljittää Jonne ja palauttaa pallo meille…
– Pidä pääsi kiinni, Leini ärähti.
Toinen omistaja Heino katsoi naista. – Jos olisit vaan hoitanut homman Karhuvuoressa niin kuin piti.
Lääkäri Kervola puhui osuutensa. – Mä olin Soikan kanssa katsomossa aivan siinä KTP:n penkin takana. Kun Saija sammuttaisi valot, meidän piti napata pallo. Jonne ehti ensin ja mä sohaisin vahingossa sitä tulostauluaparaattia, jolloin Tolosen tiedot katosivat.
– Jonne ei voinut jättää kokkelipalloa pukuhuoneeseen, koska Mäläskäisen huone-etsinnöistä liikkui huhua, Soikka täydensi. – Jonnea ei vaan löydetty. Hän oli ehtinyt lähteä hallista.
Tanner nyökytti päätään. Hän olisi osannut selostaa saman, mutta parempi, että tarina tuli syyllisiltä.
Brain Ballin Olenius pääsi ääneen. – Tolonen ei uskaltanut mennä kotiinsa, koska tiesi meidän etsivän häntä. Niinpä hän ei saanut vaatteitaan, vaan liikkui autolla pelitamineissaan. Huumekaupalla voi rikastua, mutta siihen tarvitaan kontakteja ja myyntiverkosto. Tolosella ei ollut mitään, joten hän yritti myydä palloa takaisin meille.
– Näitä neuvotteluja käytiin Jätkäsaaressa. Meidän piti vaan pelotella miestä nosturissa, mutta hän lipesi nosturin korista. Se oli vahinko, Heino sanoi.
Tannerin katse Heinoon oli syyttävä. – Noinkohan?
Rikoskomisario pyöräytti videon, jossa näkyi älypallokolmikko ja Jonne Jätkäsaareen pystytetyn benjihyppy-nosturin luona. Satamissa oli aina jonkun valvontakameran kuvissa.
Heino yritti napata palloa Tolosen käsistä, mutta tämä pyöritti sitä milloin jalkojensa tai lantionsa ympäri. Lopulta kaikki nousivat ilmoihin Benji-nosturin häkissä.
Tunnelma näytti kiristyvän ilmassa. Ääntä ei kuulunut, mutta videosta näki miten miehet työnsivät Tolosen nosturin korista. – Kun pudotitte Jonnen nosturista, niin hän piti pallosta viimeiseen saakka kiinni. Ei tullut tilastoihin menetystä edes silloin.
Tolonen tuli maahan pallonsa kanssa minuutin ennen seuruetta. Asvaltilta löytyi kokaiinia.
- Tolonen pelkäsi korkeita paikkoja. Meidän piti pelotella häntä siellä ylhäällä, Holtari sanoi. – Olenius unohti vain kiinnittää sen benjiköyden Jonnen jalkaan.
Tanner näytti Tolosen teletiedoista saadun tekstiviestin. Se oli lähetetty Holtarille. Teksti oli ytimekäs: ”Miljoona tai kerroin kytille”.
– Tolonen aikoi kiristää teitä, Tanner sanoi.
– Ei olisi kannattanut, Holtari murahti.
Tannerin ilme oli vakava, kun hän katsoi Leiniä. – Te olisitte kokeneet saman kohtalon näiden miesten käsissä. He halusivat hävittää kaikki linkit Brain Ballin ja Tolosen murhan väliltä. Tiesitte liikaa.
– Pitäisikö minun kiittää poliisia? Leini kysyi.
– Pitäisi, Tanner vastasi.
– No, kiitti vaan sitten, Leini sanoi. Oispa lonkeroa.
– Total fuck up, sanoi koripalloliiton toimitusjohtaja Koivuvuono ja katsoi Tanneriin. – Voisiko tämän pitää pois julkisuudesta?
Tanner katsoi toimittaja Jouni Virtaa. – Mitä luulet? Pysyykö poissa otsikoista?
Virta pudisti päätään. – Ei todellakaan.
– Valmentajat ja toimittaja voi mennä, Tanner sanoi. – Ja myös liiton toimitusjohtaja.
Rikoskomisario Tanner katsoi käräjätuomari Pekkarista. – Muut vangittaneen?
Pekkarinen kaivoi povitaskustaan nuijan ja kolautti sillä pöytään. – Kyllä. Miehiä epäillään murhasta ja törkeästä huumerikoksesta. Naisia vain törkeästä huumerikoksesta.
Karhuvuoren kaiuttimista alkoi soida kappale, jota ei koskaan aiemmin ollut soitettu Karhuvuoressa: Village Peoplen YMCA. Tiskijukan pöydän takaa tuttu kotkalaispoliisi Raitanen vilkutti Tannerille hymyillen.