Osa 10
- Korkeavuorenkatu 16, kiitos.
- Kiitos, sanoi kuljettaja suhauttaen ässää pitkästi kuin muinaiset raitiovaunujen rahastajat.
Saija maksoi matkansa ja nousi autosta. Hän huikkasi vielä ovesta “Tässä vai?”
- Kyllä, perillä ollaan.
- Eihän tässä ole mitään?
- Ei taloa, mutta pikku puisto kumminkin.
- Oletteko varma...
- Kyllä, hyvä puistikko, pultsaritkin ovat jo kaikonneet, naurahti kuljettaja ja ajoi tiehensä.
Saija silmäili Korkeavuorenkatua etelään, Johanneksen kirkko oli numerossa 12, ja pohjoisessa seuraava talo samalla puolella olikin sitten numero 20, punatiilinen kerrostalo. Brain Ballin taloa ei ollut olemassakaan. Onko koko firmakin pelkkää ilmaa, pohti Saija silmäillessään vastapäisen Design-museon julkisivua.
- Anteeksi, mutta oletteko te rouva Saija Leini? Saijan viereen ilmaantui tuntematon nuorimies kuin tyhjästä.
- Leini kyllä, mutta en rouva, ehti Saija sanoa ennen tuupertumistaan Korkeavuorenkadun jalkakäytävälle.
Autossa tuoksui voimakkaasti. Erityisen voimakkaasti erottui kaksi tuoksua. Miesten partavesi Kouros, jonka tuoksun Saija olisi tuntenut unissaankin, niin usein se oli leijaillut KTP:n kotikatsomossakin erään sanoittajan ympärillä.
Toista tuoksua oli vaikea määritellä. Jokin ruoka se oli, kenties lihapiirakka kahdella nakilla tai sitten vielä tutumpi, nakkimuki. Ryyditettynä melko reippaalla hiellä.
- Se on Humppilan suora jo sano, sanoi toinen miehistä.
- Ei sunkas, Vorssa vasta sentään.
- Käyrääks Apen kartanolla?
- Ei kerkee ny, mää luulen pian.
- Ei mee sulle tänäpä mikkään läpi.
- Vittuilekko?
- Kyllä.
Saija istui takapenkillä puoliunessa, toinen miehistä ajoi, toinen oli pelkääjän paikalla.
- Viäräänkö toi etsivä suaraan suuliin?
- Sää ajat.
- Mutten korille, eh, nimittäin…
- Siinä mulla on varsinainen preinpolli, nauroi toinen.
Saija raotti luomiaan varovasti. Ikkunasta näkyi peltoa silmänkantamattomiin. Ja toiseen suuntaan vastaavasti silmänkantamattomiin peltoa. Autoradiosta kaikui Matti ja Teppo ja sivuikkunasta pyrki sisään sianpaskan pistävä haju. Saijan oli vaikea hengittää, mutta yskäistäkään hän ei uskaltanut.
- Ookko kuullu sen kun Matti ja Teppo tapas Armstrongin baarissa?
- Oon.
Saija havahtui hereille ja miehet huomasivat tämän.
- Nonni, rouva heräs. Pääset tapaamaan firman johtoa. He kertoo sitten miksei sun kannata ennää jatkaa tutkimuksias.
Saija nyökytteli.
Tultiin perille. Suomalaisista kaupungeista sanotaan yleensä, että ne ovat aivan mainioita kesäkaupunkeja, mutta talvella on sitten vähän ankeampaa. Loimaalla tätä melko keksittyä eroa ei huomannut juuri ollenkaan.
Auto kaarsi punamullalla maalatun suuren rakennuksen pariovista suoraan sisään. Valtavassa salissa oli katosta lattiaan oransseja palloja ja peräseinällä valokyltti BB. Koneet jyskäsivät ympäriinsä, pallot näyttivät välillä kuin meloonin puolikkailta, sitten niiden väliin lyötiin tietokone ja meloonin kannet kiinni.
- Siinä syntyy älypalloa Amerikkaan.
Pesäpalloa oli pelattu ikimuistoisista ajoista asti Loimijoen rannalla, mutta sitten pesäpallo oli saanut rinnalleen isommat lento- ja koripallon. Isoja vaikuttajia olivat olleet mm. pitkän uran urheilutoiminnassa tehnyt Hannu Syvälampi ja kiistelty mediapersoona Vallu Alavuori.
Huoneen ovessa oli kyltti Brain-Ball ja sen alla luki pienemmällä nimet Simo Heino, Kari Olenius ja Pekka Holtari. Siitä ovesta Saija Leini talutettiin sisään.
-Olkaa hyvä ja istukaa.
Saija istuutui vastapäätä kolmea miestä.
- Te tiedätte liikaa, Saija Leini.
- Minä en ymmärrä...
- Tiedättekö, Loimaalla savea on sen verran paljon, että pienempiä ihmisiä ei näy. Itä-Suomesta tulleet persjalkaiset takamiehet voisi nostaa hiuksista ylös kuin turnipsit. Mutta täällä voi toimia rauhassa toisin kuin Helsingin vilskeessä.
- Minä haluaisin...
- Nyt ei ole turnipsin- eikä perunannostoloma.
- Minä...
- Teillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko kirjoitatte nimenne tähän paperiin, jossa lupaatte lopettaa Karhuvuoren selkkauksen tutkimukset tai sitten te lennätte seuraavalla BB-lennolla Buenos Aeresiin koripallojen keskellä ruumassa. Voitte valita vapaasti.
- Mutta miten Jonne Tolonen, eikö hän…
- Hänkin tiesi liikaa. Kirjoittakaa, neiti Leini, olkaa hyvä...