Karhuvuoren urheilutalo oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Olihan kotijoukkue sarjassa toisena, kun playoffien alkuun oli enää viisi kierrosta. Vastustajajoukkue taas taisteli pääsystä jatkoon ja tarvitsi voiton kipeästi.
”Oliks toi muka joku donkki? Pertsa nous aikanaa metrin korkeemmal!” Kotijoukkueen peruskannattajoukko oli vauhdissa, sääliä ei annettu vastustajalle.
Sääliä ei annettu myöskään tuomareille: ”Mis siä oikee tuomarikoulus oot käynny? Taisit käyä rippikoulun tuamarlinjal, ku luulet et siä oot joku jumala!”
Huudot viihdyttivät ja hauskuuttivat katsomon hiljaisempaa enemmistöä ja vastustajan mukana tullut uskollinen kannustajaporukka yritti parhaansa, mutta paikalliskatsomon viiltävät huomautukset hiljensivät sen melko nopeasti.
Ottelua oli jäljellä reilut kahdeksan minuuttia, kun Karhuvuoren sali pimeni täysin kesken vastustajan hyökkäyksen. Pimeys oli täydellinen, Areenalla ei näkynyt valon valoa eikä kenttäkuuluttajankaan ääni rikkonut täyttä hiljaisuutta. Edes varauloskäyntien punaisia merkkivaloja ei näkynyt. Lähes minuutin hiljaisuuden jälkeen kenttäkuuluttaja astui keskelle kenttää ja vakuutti yleisölle, että sähköt palaavat aivan pian. Siihen meni yli viisi minuuttia.
Joukkueet kokoontuivat valmentajiensa ympärille valmiina palaamaan kentälle. Vierasjoukkueen keskuudessa näytti kuitenkin olevan jotain hämmennystä.
”Missä Jonne on? Peli jatkuu just!”, joukkueen valmentaja huusi ja haki katsellaan puuttuvaa takamiestään. Muut pelaajat kohottelivat hartioitaan, kellään ei ollut tietoa takamiehen olinpaikasta. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin, sen jälkeen kun ottelu oli päätetty keskeyttää, kaikki paikalla olijat olivat vielä enemmän ymmällään. Jonnea ei oltu löydetty ja mikä kummallisinta, Jonnen nimi ja tilastot olivat hävinneet valotaululta sähkökatkon aikana. Myöskään pelipalloa ei löytynyt mistään.